ei paratiisia

se on sitä kun yrittää saada ihmiset
tajuamaan, että me kaikki kuollaan
miksi jäädä siis paikalleen ja odottaa
ei mitään tapahdu jos olettaa
elämän jatkuvan
                               ikuisesti,
                           paratiisiin asti

täällä taas

Elämä kutittaa kivasti
Universumin juuret muodostuvat oksiksi, tavoittelevat taivasta ja kutittavat
Sanoinkuvaamaton euforia ottaa mielen valtaansa
Koskettaa niin, että se tuntuu sielussa asti
Kädet, universumin kädet
Sun kädet, kun hengitän kuuta ja elän elämää
Joka kivasti kutittaa
Kun mä puhallan ulos avaruuteen
---------
Tekee mieli nauraa, kiljua, huutaa
Riemuita tunteesta jonka se saa aikaan
Universumin rakkaus mua kohtaan
Love is my religion

Rakkaudella,
Minä, täällä taas, vuoden jälkeen

blokki

Siis mä nään unia huumeista,
joita en oo koskaan käyttänyt
Niissä sulkeudutaan pehmeään
huoneeseen ja odotetaan, että
vaikutus ei lopukaan enää
koskaan ikinä milloinkaan

Muutetaan mun lucid-uniin,
joissa mulla on sininen tukka
Yhtä sininen ku taivas, yhtä
sininen ku windows wallpaper
Me lennettäis kaikkialle ja
mitä muuta lucideissa tehään

Jotenki mä puhun paljon unista,
kun ne tuntuu todelta enemmän,
ku tää oikee elämä, jota ei jaksais
Vittu että mä haluun elää silleen,
että kattelis vaan ympärilleen
Tiiätkö, ihmettelis vaan kaikkea
mikä on normaalia, tai ehkä ei

Mut mä makaan sängyssä, mietin
lauseita ja sitä miten jotku sanat
on ihan liian pitkiä näihin kappaleisiin
Esimerkiks just toi, ei se sovi siihen,
mut en mä voi muutakaan, olispa
tää vaan unta tai joku kuumeharha

unessa

paeta kauniita kasvoja
tiputtaa kengät kalliolta
kiivetä puihin ja pudota
rakas,
me ei olla turvassa
                  unessa

 olla jumissa aivoissa
veressä syvissä kaivoissa
nielaista sydän ja kuolla
rakas,
me ei olla turvassa
                  unessa

 sattuu ja kehoa painaa
rinnassa otsassa kurkulla
elämä jatkuvaa,
mut veitsi valmiina kuolema 
                                kallista

alku

Se oli päivä, jonka käytin istuen elokuvateatterissa silmät turvonneina yksinäisyydestä. Houkutti kovasti lähteä kävelylle ennen auringonlaskua ja kammeta veitsenterälle, ottaa itseään niskasta kiinni. Se oli hetki, jolloin tajusin pettyneeni iänikuisiin haavereihin ja seinien henkisiin romahduksiin - se oli hetki, jolloin en enää sanoisi ei - se oli vain pieni hetki.

Kuin kuminauhaa, vanhat tunteet alkaisivat ikävöimään ja vitsailemaan kustannuksellani. Ensimmäistä kertaa se tuntui pahalta, ensimmäistä kertaa en enää halunnut antaa itseni vajota syvimpään liejuun ja tukehtua omaan vereeni, jonka se veitsenterä minusta ennen vuodatti.

Aikoinaan olisin vain kaatunut tunteiden syleilyyn, antautunut niille ja vellonut siinä paskassa niin kauan, että joku nostaa rapistuneet luuni liejusta ylös. Olisin istunut sängylläni heiluttaen haurasta kehoani ja hokenut faktoja kuolemanpelostani luullen, että luovuttaminen on ainoa vaihtoehto. Kuunnellut itkeviä sointuja rakkaudesta ja yksinäisyydestä, ja kitunut niissä sävelmissä, kuin kidutettava pieni eläin.

Niin, sinä elokuvien täyteisenä päivänä päätin, etten enää antaisi periksi kertaakaan. En tiennyt, olenko kykenevä kävelemään piikkilankojen yli haavoittamatta heikkoa ihoani, mutta lupasin itselleni pysyä pystyssä. Ja edelleen silloin tällöin kuvittelen olevani elokuvassa, veitsenterällä, motivaationani tilanteeseen kuuluva musiikki. Ei oikeastaan surullinen, ei niinkään riemuitseva, vaan ilmassa hiljaa leijaileva. Se oli päivä, josta kaikki alkoi.

tunnelissa

Metrotunnelin tuoksu,
se on muisto huvipuistosta
Sen toivoo jatkuvan,
hyvän mielen,
huuruisten unelmien

Flirttailevat linnut,
olen katkerana kauneudesta
Sietokyvyn ylitse,
yhdessä onnistumme
Tunneleista kotiin
--- ja takaisin

kesä


Minä näin kauniita kukkia ja toivoisin olevani samanlainen. Toki pimeydessä, humalassa ja rakastuneena näkee kaikenlaista, jonka kuvittelee kauniiksi hattaraisten kuvitelmien takaa. Se on aika surkeaa toisinaan, ihailla tyhjiä kiviseiniä ja korkeita kallioita. Eihän ne muuta mitään. Mutta ne kukat, miksi ne pysyvät kauniina, vaikka niiden päältä kävelisi?

Minä näen kauniita kukkia joka päivä, enkä vieläkään osaa matkia niitä. Ollapa sellainen, joka ei mene suppuun pelkistä katseista, eikä edes sanoista. Myrkyttäisi tunkeilijat, avaisi terälehtensä ystäville. Ollapa kaunis joka suunnasta. Kelaa, ne on kukkia, vaikka joku oksentaisi niiden päälle.

anna kätesi

Kun mä tärisen,
ja mun sydän loppuu kesken
Kun vedän henkeä,
sä viidettä kertaa naurat
Ja mä mietin, mitä vielä,
jos mun jalat ei kanna
Annatko kätesi,
vaikket haluaisikaan
Vieläkö mietit,
keitä me ollaan?

Migreeniä nivelissä,
mä huudan jumalia
Sattuu vetää henkeä,
sä kuudetta kertaa naurat
Ja mä mietin, jos mä kaadun
Otatko kiinni,
vaikkei huvittaisikaan
Vieläkö mietit,
keitä me ollaan?

pilvilläkin adhd

Kuljin hermojani pitkin, tasapainoillen ja ripeästi, tuplasti normaalia nopeammin. Siellä pilvet seurasivat kukkaseppelettäni ja mä ymmärsin niitä. Ymmärsin, että elämässä täytyy olla se pieni valopilkku, jonka perässä kulkea. Vaikka mä löysin itseni asemalta juoksemasta suojaan sateelta, ja tulen huomisaamuna kompastelemaan samassa paikassa aikaa pakoon, mulla on toivoa.

Viimeistään puolen vuoden päästä hyväksyn tappioni, kun elämässä kääntyy uusi sivu - silloin voin hengittää omaa tilaa ja antaa ainakin yhden unelman lepuuttaa siipiään olkapäälläni. Ehkä voin ensimmäistä kertaa elämässäni olla vapaa siitä tunteesta, mitä luulin jo paenneeni tarpeeksi.

Avaimen kääntyessä kotioven lukossa, suljin itseni jälleen. Kun on koko sateisen matkansa tiennyt kaappien kaatuvan päälleen ja tavaroiden etsivän taas omaa paikkaansa vääristä neliömetreistä, on oven avaaminen se vittumaisin hetki. Sitä luulee joskus parantuvansa kertaheitolla, kunnes taas herää asioiden hoitamattomuuteen ja siihen, kuinka hitaasti pää kääntyy.

Jäin taas jumiin itseeni, ennen havahtumista ikkunaan törmäilevään yöperhoseen ja levottomasti välkkyviin pilviin - no, eivät nekään täydellisiä ole, joten ehkä on okei olla mä.

rakkaudella vastalause

Niin ne piiskaavat, valovuosien päästä,
repivät kappaleiksi aloittaen rinnasta
Siitä päätyen vapiseviin raajoihini,
ja sitä miettii sitten, onko kyseessä kohtalo
Vai onko kirous ikuisesti minun, luulisin

Sen tahtoisi taas viiltää ulos sisältään;
pilkan, naurun, haavoittuvuuden
Tai toteuttaa herännyt himo,
polttaa niiden lähde, lävistää luodein

Ne eivät aavista aukkoja omatunnossa,
kohdalla hakkaavan sydämensä
Ovat armoilla dopamiinin,
mun pettävän järkeni,
sen ensimmäisen luodin

Sen päivän sattuessa mua ei ole
Voin olla taas hiljaa ja odottaa,
missä kukaan ei näe tai kuule
Vaikka siellä me ollaan jo,
ennen ensimmäistä luotiani

vaihtopysäkki

Niin kiellettyä, mennyttä ja merkityksetöntä. Katsoa silmiin ilman syytä, muistaa sanoja vuosien takaa. "Sä oot tosi läpinäkyvä", ja pelko - ehkä jopa toive - siitä, että se on totta tänäänkin. Se on yksipuoleista sähköä, syyhyävä puristus sydämestä ja mieltään muuttava elämä. Hermostunut vilkaisu saa jalat pakokauhun pauloihin, ja sen vain tahtoo repiä ulos rinnasta, kuin koteloonsa jumittuneen perhosen.

 Niin kiellettyä, epätoivoista ja turhaa. En olisi uskonut, mutta se alkaa yhdestä katseesta, joka on suora portti menneisyyteen. Vaikka tietää portin avautuvan vain yhdestä suunnasta ja kääntyvän sen jälkeen päälaelleen, sitä janoaa katseita toisensa perään. Se on himo, jolle ei mahda mitään. Kosketus, jota ei koskaan tapahdu.

 Meni jo, rakkaani, meni jo. Älä vaihda junaa.

muistutuksia

En ole koskaan kuullut salaisuuksia simpukoilta, eivätkä ilmassa leijuvat pölyhiukkaset ole saaneet minua luopumaan unelmistani. On vain päiviä, jotka kummittelevat mielessäni toistuvasti, muistuttaen minua olemattomuudestani.

Varo hengittämästä muiden niskaan ennen laskuhumalaa. Juokse karkuun. Älä koskaan katso taaksesi, varsinkaan ensi yönä. Unelmoi utopiasta, koska kasveilla ei ole keskushermostoa. Piirrä ne lapaluiden väliin ja vedä keuhkot täyteen unelmia. Niitä unelmia, joihin vain sä yksin uskot.

En ole koskaan humaltunut pelkästään alkoholista, vaikka olen yrittänyt sitäkin. On vain muistoja, jotka kummittelevat, ja antavat typeriä ohjeita elämääni, josta on vaikeaa saada selvää muutenkaan.

Äläkä katso taaksesi.

ongelma

Ole herttainen, sinä vihaasi
uupunut kukka, kultaköynnös
Sinä tyhmä ja vajaa höperö,
sydämesi menettänyt -
                  se rinnastasi pisaroi
                  sekin kaunaansa uupunut
                  lapsirukka

Ole kiltti, sinä iholleni
palanut kirja, polttomerkki
Sinä julma ja ilkeä ongelma,
tunteeton sähköisku -
                  se mieltäni kaivertaa
                  sekin ihollensa arpeutunut
                  kilpailija

vesisadetta

Vesisadetta jos saisin tanssittua
makaisin nurmella ja valuisin viemäriin
Olisin sulaa sokeria, katuun jättäisin
                                 kädenjälkeni verelläni

Niin paljon              minä vihaan
                 rakastan vesisadetta
                ja sen tatuoin rintaani

Sateessa jos olisin kiinni sinussa
väsyisin täysin ja vaipuisin kainaloosi
Olisin sulaa hunajaa, sinuun jättäisin
                                  kädenjälkeni kyynelilläni

Niin paljon              minä vihaan
                 rakastan vesisadetta
                ja sen tatuoin rintaani

revontulesi

anna mun heikkona kaatua
käsivarsien varaan verhoksi
olen revontulesi ja kohtalosi
raajani taipuessa eilistä enemmän
mä käsilläni käyn läpi lämpöäsi

anna mun astua harhoihin
unelmien terälehtien painoksi
olen alkoholisi ja ongelmasi
kai nautitaan huomenna enemmän
kun huulillani käyn läpi ihoasi

minä: ystäväsi

itsestäänselvyytenä, sukat revenneinä
istun olkapäälläsi, siirrän sivuun huolesi
haukun kanssasi sinun entisesi
sinne kusipäiden valtakuntaan
kuuntelen pikkulintujen laulamat
ja istun hiljaa vain, olkapäälläsi

itsestäänselvyytenä, ahdistukseni alta
kerron pikkulinnuista, lauluista monista
jos mahdollisuus ehtii yllättää
vain tajutakseni; olen roskakori -
itsestäänselvyys, mieluummin hiljaa
sukat revenneinä olkapäälläsi

hautajaiset

aamuseitsemän asuntomurrot
alkoholista vauhkoontuneet
ne hajonneet hallitukset

maapallon hautajaiset
maanpakoon haitta-aineet
ne mainetta ahmineet
                  ja itsensä ampuneet

ristiriitoja

 Me ollaan sadepilviä
 Suomen kevätsäässä
 Niin, me ollaan me, samanlaisia
 Mut sä olet se, joka ei koskaan sada
 Vaikka kuinka toivoisin, tanssisin
 Niin, mä olen se, joka sataa aina
 Mut mä pyydän;
 Ota vastaan vesihöyryni
 Ota se shotteina, anna sen välillä valua ohi
 Se kastelee, mitä väliä?
 Sit me voidaan sataa yhdessä, yhtä paljon.

unelmia #1

Vaikka kirjoittamisen luulis olevan mulle tosi helppoa, mä en tiedä mistä aloittaa. Oon rehellisesti sanottuna aivan äimän käkenä.

Kuten teistä jotkut tietää, opiskelen painoviestintää ulkoasuntoteutuslinjalla, joka ei sinällään liity runoilemiseen millään tavalla. Nyt tokana vuonna meillä oli printtiprojekti, missä sai tehdä pienin kriteerein oikeastaan mitä vain, kunhan se on painotuote. Tiesin jo ennen projektin alkamista, että haluan mun tekstejä paperille - halusin rakentaa mun teksteille oman kodin. Pääsisin puoli askelta lähemmäs mun suurta, ehkä jopa suurinta unelmaa. Siis ihan pienimuotoisesti, oma runokirja! Saisin hetken olla kirjailija, ihan itse, ihan omin kuvituksin ja ideoin, ilmaiseksi. Ja mut palkittais siitä opintopisteillä. Loppujenlopuks siitä piti tulla ihan pieni juttu.

Ensin oli vain kaverit ja 3660 lausetta-porukka. Sit kuulin Päivälehden Museon kilpailusta, jossa kymmenen meidän koulun opiskelijoiden työtä valitaan näytille kesän ajaksi. Sen jälkeen tää projekti oli mulle koko elämä: se asia, mihin pystyin hyperfocusoitumaan kaikista keskittymisongelmistani huolimatta. Mä niin kovasti ja koko ajan vain enemmän toivon, että mun kirja olisi niiden valittujen joukossa.

 Nyt, noin neljä kuukautta myöhemmin, tää juttu on mennyt ihan älyttömäksi. Nää kirjat viedään käsistä. Ihan totta, mä en käsitä. Oon niin sanaton ja onnellinen, se pieni puolen askeleen matka on yhtäkkiä ainakin kolmen askeleen pituinen harppaus! Huh. Mä oon aina ollut niin kovin epävarma itsestäni, etten odottanut tämmöistä vastaanottoa ollenkaan.

Eilen oli projektitöiden esittelypäivä. Kolmen kasiluokkalaisen tytön porukka pysähtyi lukemaan mun kirjaa. "Mahtava", yks sanoi toisille ja osoitti erästä tekstiä, joka ei kuulu edes omiin suosikkeihini. "Oota, mä luen sen kohta", toinen vastas ja luki yhtä kirjoista keskittyneenä. Eikä ne edes ehtiny katselemaan muiden töitä kunnolla, kun ne jäi lukemaan mun kirjoittamaa kirjaa. Äidinkielen opettaja nappasi yhden kirjoista ja meni lukemaan sitä sivummalle jo toistamiseen. Taideopettaja kehui ja oli niin innoissaan, että halusi myös yhden niistä esimerkiksi opiskelijoille. Ihmiset tuli höpöttämään siitä kilpailusta, kustantamoista ja kirjan julkaisemisesta, kyseli mitä mä luen ja mistä mä saan mun inspiraation, eikä kukaan huomannut niitä pieniä virheitä, mitkä mua häiritsee mun työssä. Tuntui, että kaikilla oli jotain sanottavaa, ja mä vaan seisoin sanattomana ja hämmentyneenä saamastani huomiosta.

"Mä haluaisin yhden, pitääkö tosta maksaa, pitääkö se tilata?", "Tää tuli ihan puun takaa, en mä tienny että sä runoilet ja vielä noin hyvin! Sit ku mä joskus nään kaupassa kirjan, missä on sun nimi, mä voin sanoo että mä tunsin ton, se oli meijän opiskelijakunnassa", "Kai sä teet näitä lisää, miksei myyntiinkin?", "Tää on tosi hieno!", "Vie näitä johonkin kirjastoon", "Toivottavasti tää pääsee sinne museoon, mieti mitkä mahdollisuudet ku joku voi bongata sut sieltä", "Mistä sä keksit näin ihanan tekstin?", "Vähän siisti, ootsä kirjottanu nää kaikki ite?", "Wau, mahtavaa!", "Näitä maalauksiakin vois laittaa oikeasti taidenäyttelyyn" - Ja niin monta muuta kommenttia.

 Mä oon niin täynnä rakkautta nyt. Joillekin tämmönen olis ehkä pientä, mut mulle tää on tosi iso juttu. Mä oon paininu ADD:n kanssa enkä oo saanu tehtäviä tehtyä loppuun ilman pakottamista ja väkisin vääntämistä. Nyt mä sain tehtyä ihan omalla mielenkiinnollani ja suunnilleen aikataulussa pysyen näinkin ison projektin, joka vielä saavutti tämmösen suosion. Oon vaan niin ylpeä itsestäni, että pääsin mun unelmassa eteenpäin. Siks mä halusin kirjoittaa tästä tänne. 

Kiitos. ♥
 

aina

Kun sä sanot niin
sileästä ihostani, täydellisyydestäni
olen vähällä uskoa;
meissä tulevaisuus odottaa

Kun sä katsot silmiin
suuresta maailmastasi, unelmistasi
ja liimaat mut niihin kiinni
meissä tulevaisuus odottaa

Ja sä sanot;
me ollaan me
aina
Tilaa: Blogitekstit (Atom)