Kimaltaa elämäni, vahdin saalistani
Missä unelmien kohtuus, missä aika
kun silmistä valon sammutamme
Pian loppuu tie, maailmamme
Pian maadumme maan tasalle
Kolinaa korvissa, silmät ummistetut
Jossain unelmien kohtuus, jossain aika
kun mielen kimalluksiin vaivumme
Pian loppuu maa, pian aika
Ehkä me jäämme maan päälle
Kun katselin kanssasi Jupiteria,
eikä me puhuttu mistään vieläkään
Totuus tulee joskus ilmi,
mä ajattelin, etkä sä ajatellut mitään
Yhdessä naiivina keijupölynä,
tanssimme kauniina kohti loppua
Yksi, kaksi, kolme
Muistathan lupauksen
Neljä, viisi, kuusi
Kuuletko rukouksen
Kun istuin kanssasi lattialla,
etkä sä puhunut mistään vieläkään
Totuus tulee joskus ilmi,
sä ajattelit, enkä mä ajatellut mitään
Toivon loppumme olevan kaukana,
kun katselen kanssasi Jupiteria
Kun sä vihaat itsesi lattialle, etkä enää nouse ylös euforian toivossa. Kun sun mieli on maan raossa ja haluat repiä raajojasi irti yksi kerrallaan, valella kasvosi bensalla ja sytyttää tulitikun. Olet muuttanut peilin sisään ja haluat pois, olla kuin ne muut. Sopusuhtaiset sielut, lihaksikkaine ajatuksineen sun vieressäsi saamassa veneesi kaatumaan. Kun sä haluat olla sä, mutta haluat raadella itsesi maan rakoon mielesi kaveriksi.
Kun sä juokset pakoon sitä, mikä sussa on huonointa, etkä enää löydä takaisin kotiin. Kun lopetat hengittämisen, etkä pysty edes siihen, koska säikähdät omaa varjoasi. Haluat talloa sen takaisin Vantaanjokeen - samoihin syvyyksiin, mihin raajasi putosivat - ja leijua uniisi ikiajoiksi. Selkeisiin uniin, joissa rakkaus on totta ja peiliin ei katso kukaan. Kun sä haluat olla sä, mutta näet peilistä vain ne muut.
Kiirehdi pakoon seiniä
pakoon askelmia
kiihtyneiden liukuportaiden
varaan jääneitä ajatuksia
Piiloudu hiuksiisi
pysyäksesi vapaana
turhista juonista
Kuvittele pois ylimääräinen
ja hyräile mukana
Minä rakastan
kymmeniä lauseita
käsiä yhteen liitettyjä
muttei rukouksia
Rakkautta puhdasta välillämme
joskus pienin epäkohdin
muttei liikaa
tietenkään
Kuinka monta askelta uskallat
juosta muiden nähden, katseiden alla
Monestiko vilkaiset
olkasi yli, tyhjän käytävän toivossa
Sinä loit jumalasi, joka loi sinut
katsoakseen puolestasi taaksesi
Sinä pärjäsit ilman, muistan sen
Älä huku itseesi jumalasi tähden
Kuinka monta muistoa kadotat
uusiin tuuliisi, toivomuksiin
Monestiko katkaiset
välejä sieluihin, haastajiin
ollaksesi paras mahdollinen
Sinä synnyit, luot nyt itsesi
olemaan oma menestyksesi
Olet aina halunnut, muista se
Älä huku itseesi jumalasi tähden
Sumuisessa olossani koen ajatusten oksentamisen paperiin normaalia helpommaksi. Olenko muuttumisesta sekaisin vai stressaantunut muuttumisen yrittämisestä? Joskus sattuu, kun tippuu sumusta takaisin maan päälle.
Kirjoitanko minä tätä - juuri nyt - vai luulenko olevani joku muu? Kenties joku, ketä ihailen? Unelmieni henkilö, joka taitavuudellaan saisi korkeimmankin voiman ostamaan kirjansa, jos vain haluaisi.
Aivoni eivät rekisteröi edes omia sanojani omakseen, tuijotan usein seinää ja jumiudun ajatuksiini. Missä oikeastaan silloin olen? Joskus luulen kirjoittavani vain tunteakseni paperin rypistyvän kynäni voimasta. Osaisinpa sanoa jotain kaunista, enkä aina luovuttaa nukahtamisen ollessa liian lähellä epäonnistumisen rajaa.
