revontulesi

anna mun heikkona kaatua
käsivarsien varaan verhoksi
olen revontulesi ja kohtalosi
raajani taipuessa eilistä enemmän
mä käsilläni käyn läpi lämpöäsi

anna mun astua harhoihin
unelmien terälehtien painoksi
olen alkoholisi ja ongelmasi
kai nautitaan huomenna enemmän
kun huulillani käyn läpi ihoasi

minä: ystäväsi

itsestäänselvyytenä, sukat revenneinä
istun olkapäälläsi, siirrän sivuun huolesi
haukun kanssasi sinun entisesi
sinne kusipäiden valtakuntaan
kuuntelen pikkulintujen laulamat
ja istun hiljaa vain, olkapäälläsi

itsestäänselvyytenä, ahdistukseni alta
kerron pikkulinnuista, lauluista monista
jos mahdollisuus ehtii yllättää
vain tajutakseni; olen roskakori -
itsestäänselvyys, mieluummin hiljaa
sukat revenneinä olkapäälläsi

hautajaiset

aamuseitsemän asuntomurrot
alkoholista vauhkoontuneet
ne hajonneet hallitukset

maapallon hautajaiset
maanpakoon haitta-aineet
ne mainetta ahmineet
                  ja itsensä ampuneet

ristiriitoja

 Me ollaan sadepilviä
 Suomen kevätsäässä
 Niin, me ollaan me, samanlaisia
 Mut sä olet se, joka ei koskaan sada
 Vaikka kuinka toivoisin, tanssisin
 Niin, mä olen se, joka sataa aina
 Mut mä pyydän;
 Ota vastaan vesihöyryni
 Ota se shotteina, anna sen välillä valua ohi
 Se kastelee, mitä väliä?
 Sit me voidaan sataa yhdessä, yhtä paljon.

unelmia #1

Vaikka kirjoittamisen luulis olevan mulle tosi helppoa, mä en tiedä mistä aloittaa. Oon rehellisesti sanottuna aivan äimän käkenä.

Kuten teistä jotkut tietää, opiskelen painoviestintää ulkoasuntoteutuslinjalla, joka ei sinällään liity runoilemiseen millään tavalla. Nyt tokana vuonna meillä oli printtiprojekti, missä sai tehdä pienin kriteerein oikeastaan mitä vain, kunhan se on painotuote. Tiesin jo ennen projektin alkamista, että haluan mun tekstejä paperille - halusin rakentaa mun teksteille oman kodin. Pääsisin puoli askelta lähemmäs mun suurta, ehkä jopa suurinta unelmaa. Siis ihan pienimuotoisesti, oma runokirja! Saisin hetken olla kirjailija, ihan itse, ihan omin kuvituksin ja ideoin, ilmaiseksi. Ja mut palkittais siitä opintopisteillä. Loppujenlopuks siitä piti tulla ihan pieni juttu.

Ensin oli vain kaverit ja 3660 lausetta-porukka. Sit kuulin Päivälehden Museon kilpailusta, jossa kymmenen meidän koulun opiskelijoiden työtä valitaan näytille kesän ajaksi. Sen jälkeen tää projekti oli mulle koko elämä: se asia, mihin pystyin hyperfocusoitumaan kaikista keskittymisongelmistani huolimatta. Mä niin kovasti ja koko ajan vain enemmän toivon, että mun kirja olisi niiden valittujen joukossa.

 Nyt, noin neljä kuukautta myöhemmin, tää juttu on mennyt ihan älyttömäksi. Nää kirjat viedään käsistä. Ihan totta, mä en käsitä. Oon niin sanaton ja onnellinen, se pieni puolen askeleen matka on yhtäkkiä ainakin kolmen askeleen pituinen harppaus! Huh. Mä oon aina ollut niin kovin epävarma itsestäni, etten odottanut tämmöistä vastaanottoa ollenkaan.

Eilen oli projektitöiden esittelypäivä. Kolmen kasiluokkalaisen tytön porukka pysähtyi lukemaan mun kirjaa. "Mahtava", yks sanoi toisille ja osoitti erästä tekstiä, joka ei kuulu edes omiin suosikkeihini. "Oota, mä luen sen kohta", toinen vastas ja luki yhtä kirjoista keskittyneenä. Eikä ne edes ehtiny katselemaan muiden töitä kunnolla, kun ne jäi lukemaan mun kirjoittamaa kirjaa. Äidinkielen opettaja nappasi yhden kirjoista ja meni lukemaan sitä sivummalle jo toistamiseen. Taideopettaja kehui ja oli niin innoissaan, että halusi myös yhden niistä esimerkiksi opiskelijoille. Ihmiset tuli höpöttämään siitä kilpailusta, kustantamoista ja kirjan julkaisemisesta, kyseli mitä mä luen ja mistä mä saan mun inspiraation, eikä kukaan huomannut niitä pieniä virheitä, mitkä mua häiritsee mun työssä. Tuntui, että kaikilla oli jotain sanottavaa, ja mä vaan seisoin sanattomana ja hämmentyneenä saamastani huomiosta.

"Mä haluaisin yhden, pitääkö tosta maksaa, pitääkö se tilata?", "Tää tuli ihan puun takaa, en mä tienny että sä runoilet ja vielä noin hyvin! Sit ku mä joskus nään kaupassa kirjan, missä on sun nimi, mä voin sanoo että mä tunsin ton, se oli meijän opiskelijakunnassa", "Kai sä teet näitä lisää, miksei myyntiinkin?", "Tää on tosi hieno!", "Vie näitä johonkin kirjastoon", "Toivottavasti tää pääsee sinne museoon, mieti mitkä mahdollisuudet ku joku voi bongata sut sieltä", "Mistä sä keksit näin ihanan tekstin?", "Vähän siisti, ootsä kirjottanu nää kaikki ite?", "Wau, mahtavaa!", "Näitä maalauksiakin vois laittaa oikeasti taidenäyttelyyn" - Ja niin monta muuta kommenttia.

 Mä oon niin täynnä rakkautta nyt. Joillekin tämmönen olis ehkä pientä, mut mulle tää on tosi iso juttu. Mä oon paininu ADD:n kanssa enkä oo saanu tehtäviä tehtyä loppuun ilman pakottamista ja väkisin vääntämistä. Nyt mä sain tehtyä ihan omalla mielenkiinnollani ja suunnilleen aikataulussa pysyen näinkin ison projektin, joka vielä saavutti tämmösen suosion. Oon vaan niin ylpeä itsestäni, että pääsin mun unelmassa eteenpäin. Siks mä halusin kirjoittaa tästä tänne. 

Kiitos. ♥
 

aina

Kun sä sanot niin
sileästä ihostani, täydellisyydestäni
olen vähällä uskoa;
meissä tulevaisuus odottaa

Kun sä katsot silmiin
suuresta maailmastasi, unelmistasi
ja liimaat mut niihin kiinni
meissä tulevaisuus odottaa

Ja sä sanot;
me ollaan me
aina

hetki

Sun käsilläsi kihelmöiden
mä silmiis vilkaisen
Kiemurtelen, ihan pitkin poikin
me ollaan auki
Ja niin,
meillä on vain toisemme
ja se hetki

-------------------------

Haluaisin herätä horroksesta
Ikiroudan alta
Metsien yltä
Missä ikinä olenkaan
Sinun hiljaisuudessasi

Haluaisin saada sinut
Pois tyhjyydestä
Kertomaan elämästä
Missä ikinä oletkaan
Sinun hiljaisuutesi syissä
Tilaa: Blogitekstit (Atom)