Siis mä nään unia huumeista,
joita en oo koskaan käyttänyt
Niissä sulkeudutaan pehmeään
huoneeseen ja odotetaan, että
vaikutus ei lopukaan enää
koskaan ikinä milloinkaan
Muutetaan mun lucid-uniin,
joissa mulla on sininen tukka
Yhtä sininen ku taivas, yhtä
sininen ku windows wallpaper
Me lennettäis kaikkialle ja
mitä muuta lucideissa tehään
Jotenki mä puhun paljon unista,
kun ne tuntuu todelta enemmän,
ku tää oikee elämä, jota ei jaksais
Vittu että mä haluun elää silleen,
että kattelis vaan ympärilleen
Tiiätkö, ihmettelis vaan kaikkea
mikä on normaalia, tai ehkä ei
Mut mä makaan sängyssä, mietin
lauseita ja sitä miten jotku sanat
on ihan liian pitkiä näihin kappaleisiin
Esimerkiks just toi, ei se sovi siihen,
mut en mä voi muutakaan, olispa
tää vaan unta tai joku kuumeharha
paeta kauniita kasvoja
tiputtaa kengät kalliolta
kiivetä puihin ja pudota
rakas,
me ei olla turvassa
unessa
olla jumissa aivoissa
veressä syvissä kaivoissa
nielaista sydän ja kuolla
rakas,
me ei olla turvassa
unessa
sattuu ja kehoa painaa
rinnassa otsassa kurkulla
elämä jatkuvaa,
mut veitsi valmiina kuolema
kallista
Se oli päivä, jonka käytin istuen elokuvateatterissa silmät turvonneina yksinäisyydestä. Houkutti kovasti lähteä kävelylle ennen auringonlaskua ja kammeta veitsenterälle, ottaa itseään niskasta kiinni. Se oli hetki, jolloin tajusin pettyneeni iänikuisiin haavereihin ja seinien henkisiin romahduksiin - se oli hetki, jolloin en enää sanoisi ei - se oli vain pieni hetki.
Kuin kuminauhaa, vanhat tunteet alkaisivat ikävöimään ja vitsailemaan kustannuksellani. Ensimmäistä kertaa se tuntui pahalta, ensimmäistä kertaa en enää halunnut antaa itseni vajota syvimpään liejuun ja tukehtua omaan vereeni, jonka se veitsenterä minusta ennen vuodatti.
Aikoinaan olisin vain kaatunut tunteiden syleilyyn, antautunut niille ja vellonut siinä paskassa niin kauan, että joku nostaa rapistuneet luuni liejusta ylös. Olisin istunut sängylläni heiluttaen haurasta kehoani ja hokenut faktoja kuolemanpelostani luullen, että luovuttaminen on ainoa vaihtoehto. Kuunnellut itkeviä sointuja rakkaudesta ja yksinäisyydestä, ja kitunut niissä sävelmissä, kuin kidutettava pieni eläin.
Niin, sinä elokuvien täyteisenä päivänä päätin, etten enää antaisi periksi kertaakaan. En tiennyt, olenko kykenevä kävelemään piikkilankojen yli haavoittamatta heikkoa ihoani, mutta lupasin itselleni pysyä pystyssä. Ja edelleen silloin tällöin kuvittelen olevani elokuvassa, veitsenterällä, motivaationani tilanteeseen kuuluva musiikki. Ei oikeastaan surullinen, ei niinkään riemuitseva, vaan ilmassa hiljaa leijaileva. Se oli päivä, josta kaikki alkoi.
Metrotunnelin tuoksu,
se on muisto huvipuistosta
Sen toivoo jatkuvan,
hyvän mielen,
huuruisten unelmien
Flirttailevat linnut,
olen katkerana kauneudesta
Sietokyvyn ylitse,
yhdessä onnistumme
Tunneleista kotiin
--- ja takaisin
Minä näin kauniita kukkia ja toivoisin olevani samanlainen. Toki pimeydessä, humalassa ja rakastuneena näkee kaikenlaista, jonka kuvittelee kauniiksi hattaraisten kuvitelmien takaa. Se on aika surkeaa toisinaan, ihailla tyhjiä kiviseiniä ja korkeita kallioita. Eihän ne muuta mitään. Mutta ne kukat, miksi ne pysyvät kauniina, vaikka niiden päältä kävelisi?
Minä näen kauniita kukkia joka päivä, enkä vieläkään osaa matkia niitä. Ollapa sellainen, joka ei mene suppuun pelkistä katseista, eikä edes sanoista. Myrkyttäisi tunkeilijat, avaisi terälehtensä ystäville. Ollapa kaunis joka suunnasta. Kelaa, ne on kukkia, vaikka joku oksentaisi niiden päälle.
Kun mä tärisen,
ja mun sydän loppuu kesken
Kun vedän henkeä,
sä viidettä kertaa naurat
Ja mä mietin, mitä vielä,
jos mun jalat ei kanna
Annatko kätesi,
vaikket haluaisikaan
Vieläkö mietit,
keitä me ollaan?
Migreeniä nivelissä,
mä huudan jumalia
Sattuu vetää henkeä,
sä kuudetta kertaa naurat
Ja mä mietin, jos mä kaadun
Otatko kiinni,
vaikkei huvittaisikaan
Vieläkö mietit,
keitä me ollaan?
Kuljin hermojani pitkin, tasapainoillen ja ripeästi, tuplasti normaalia nopeammin. Siellä pilvet seurasivat kukkaseppelettäni ja mä ymmärsin niitä. Ymmärsin, että elämässä täytyy olla se pieni valopilkku, jonka perässä kulkea. Vaikka mä löysin itseni asemalta juoksemasta suojaan sateelta, ja tulen huomisaamuna kompastelemaan samassa paikassa aikaa pakoon, mulla on toivoa.
Viimeistään puolen vuoden päästä hyväksyn tappioni, kun elämässä kääntyy uusi sivu - silloin voin hengittää omaa tilaa ja antaa ainakin yhden unelman lepuuttaa siipiään olkapäälläni. Ehkä voin ensimmäistä kertaa elämässäni olla vapaa siitä tunteesta, mitä luulin jo paenneeni tarpeeksi.
Avaimen kääntyessä kotioven lukossa, suljin itseni jälleen. Kun on koko sateisen matkansa tiennyt kaappien kaatuvan päälleen ja tavaroiden etsivän taas omaa paikkaansa vääristä neliömetreistä, on oven avaaminen se vittumaisin hetki. Sitä luulee joskus parantuvansa kertaheitolla, kunnes taas herää asioiden hoitamattomuuteen ja siihen, kuinka hitaasti pää kääntyy.
Jäin taas jumiin itseeni, ennen havahtumista ikkunaan törmäilevään yöperhoseen ja levottomasti välkkyviin pilviin - no, eivät nekään täydellisiä ole, joten ehkä on okei olla mä.
