pilvilläkin adhd
Kuljin hermojani pitkin, tasapainoillen ja ripeästi, tuplasti normaalia nopeammin. Siellä pilvet seurasivat kukkaseppelettäni ja mä ymmärsin niitä. Ymmärsin, että elämässä täytyy olla se pieni valopilkku, jonka perässä kulkea. Vaikka mä löysin itseni asemalta juoksemasta suojaan sateelta, ja tulen huomisaamuna kompastelemaan samassa paikassa aikaa pakoon, mulla on toivoa.
Viimeistään puolen vuoden päästä hyväksyn tappioni, kun elämässä kääntyy uusi sivu - silloin voin hengittää omaa tilaa ja antaa ainakin yhden unelman lepuuttaa siipiään olkapäälläni. Ehkä voin ensimmäistä kertaa elämässäni olla vapaa siitä tunteesta, mitä luulin jo paenneeni tarpeeksi.
Avaimen kääntyessä kotioven lukossa, suljin itseni jälleen. Kun on koko sateisen matkansa tiennyt kaappien kaatuvan päälleen ja tavaroiden etsivän taas omaa paikkaansa vääristä neliömetreistä, on oven avaaminen se vittumaisin hetki. Sitä luulee joskus parantuvansa kertaheitolla, kunnes taas herää asioiden hoitamattomuuteen ja siihen, kuinka hitaasti pää kääntyy.
Jäin taas jumiin itseeni, ennen havahtumista ikkunaan törmäilevään yöperhoseen ja levottomasti välkkyviin pilviin - no, eivät nekään täydellisiä ole, joten ehkä on okei olla mä.
2 kommenttia: