jumalasi

Kuinka monta askelta uskallat
juosta muiden nähden, katseiden alla
Monestiko vilkaiset
olkasi yli, tyhjän käytävän toivossa
Sinä loit jumalasi, joka loi sinut
katsoakseen puolestasi taaksesi
Sinä pärjäsit ilman, muistan sen
Älä huku itseesi jumalasi tähden

Kuinka monta muistoa kadotat
uusiin tuuliisi, toivomuksiin
Monestiko katkaiset
välejä sieluihin, haastajiin
ollaksesi paras mahdollinen
Sinä synnyit, luot nyt itsesi
olemaan oma menestyksesi
Olet aina halunnut, muista se
Älä huku itseesi jumalasi tähden

blokki

Sumuisessa olossani koen ajatusten oksentamisen paperiin normaalia helpommaksi. Olenko muuttumisesta sekaisin vai stressaantunut muuttumisen yrittämisestä? Joskus sattuu, kun tippuu sumusta takaisin maan päälle.

Kirjoitanko minä tätä - juuri nyt - vai luulenko olevani joku muu? Kenties joku, ketä ihailen? Unelmieni henkilö, joka taitavuudellaan saisi korkeimmankin voiman ostamaan kirjansa, jos vain haluaisi.

Aivoni eivät rekisteröi edes omia sanojani omakseen, tuijotan usein seinää ja jumiudun ajatuksiini. Missä oikeastaan silloin olen? Joskus luulen kirjoittavani vain tunteakseni paperin rypistyvän kynäni voimasta. Osaisinpa sanoa jotain kaunista, enkä aina luovuttaa nukahtamisen ollessa liian lähellä epäonnistumisen rajaa.

aaltoja

Tahdon löytää itseni Pargavuorilta haaveilemasta, hedelmäfestareilta tanssimasta ja tuntemattomasta kaupungista vaeltamasta. Aion vielä saattaa itseni siihen pisteeseen, jossa kotioven lukitusjärjestelmä katoaa lihasmuististani, enkä enää pelkää puhua muukalaisille. Toivon saavuttavani stressittömyyden juodessani kahvia rantakahvilassa, katsoessani ihmisiä silmiin ja ostaessani täysin tuntemattomia ruokatarvikkeita.

Aion todella kävellä ympäri vanhojen katujen filmikamera kädessäni, tuijottaa välillä kengänkärkiäni ja tanssahdella kevyesti kuulokkeet päässäni. Haaveilen itseni upottamisesta hetkeksi täysin läpinäkyvään veteen ilman ajatusta tulevasta. Joskus toivon ilman viilenevän ja valojen syttyvän tähtitaivaan alla, kunnes voin nukahtaa turvalliseen syliin.

En tahtoisi olla kahlittuna päästäkseni joskus vapaaksi. Potkaisen oven auki ja havittelen kaukaisuutta, lämpöä ja korkeita maisemia. Tanssin yksin ja kirjoitan repaleiselle paperille haaveeni, jotka tiedän vielä joskus kokevani. Epätoivon aaltoja.

viis nolla kuus

On ihmisiä, jotka eivät unohdu koskaan.

Sä olit vain kolme numeroa, kunnes sekoitit unirytmini. Siteerasit mulle Read All About It ja mä otin sen todesta aina, kun et ollut näkemässä. Sä keksit mulle lempinimen ja luulit, etten mä tiedä sun lopulta lähtevän. 

Vaikka sanoit, etten saa koskaan satuttaa itseäni, pudotessani kielekkeeltä teräville kiville, käänsit katseesi omaan napaasi. Kerroit, kuinka mä tulen vielä häpeämään itseäni. En ole koskaan hävennyt, mutta sä et usko sitä, koska sä olet niin paljon vanhempi ja viisaampi.

Kerroit sun parvekenäkymästä, kalliista asunnosta ja Helsingistä. Kerroit sun isästä, ja mä arvasin, että se on meidän viimeinen hengenvetomme. Sä et koskaan välittänyt. Et minusta, et hänestä, vain itsestäsi. 

Mut mun sydän huutaa kuin leijona, enkä enää anna mun äänen kadota kuulumattomiin.

myytti

Kenkien tippuessa jaloista vauhdissa, ojennan sulle ojasta löytämääni viinapulloa.

Tunteet ovat kadonneet sinusta, yrittäminen on ajanhukkaa ja mä katson sua tyhjemmin, kuin koskaan. Mä en enää välitä, mä tönäisen sut pois kaiken menneen valuessa samaan kuoppaan. Peitän sut pettyneillä huokauksillani, ja annan sulle luvan unohtaa lapsuutemme. Toivon meidän molempien putoavan heikkoihin jäihin, omaan huonouteemme. Sä oot niin huono mun ystäväksi, ja mä oon niin huono olemaan mä.

”Juo, et sä kuitenkaan kestä mua selvinpäin”, mä käsken, mutta sä oot liian hyvä ihminen. Sä oot täydellinen, enkä mä voi sietää täydellisyyttä. Mä halusin, että sä olisit hetken mun kanssa epätäydellinen. Sen viimeisen kerran, mitä mä olen odottanut vuodesta 2012.

matkalaukku

 Mulla on iso matkalaukku mielessäni, olouhteisiin nähden iso lista kohteista ja pelko tulevasta. Makaan lattialla tuijottaen kattoa ja mietin, miksi olen täällä vielä ja jaksaisinko oikeastaan edes olla missään muualla.
 Hänen makea tuoksunsa on tarttunut mun tyynyliinaan ja pelkään, että kun lähden, se haihtuu pois ikiajoiksi. Kirjoitan rakkausrunoja, vaikka tiedän, ettei hän tule koskaan ymmärtämään niitä. Hän ei tule koskaan ymmärtämään, miksi hajosin palasiksi kevään epävarmimpana päivänä ja miksi mä olen pelännyt rakkautta lokakuun 2014 jälkeen. Mä pelkään, mitä tapahtuu, kun muutan pääkaupunkiin hänen muuttaessa ajatuksiinsa - asiaan, mikä on ylitse mun ja tulee aina olemaan.
 Aivoni tuntuvat olevan yksi iso moottori, joka murskaa kaiken, mistä ajattelen toiveikkaasti. Yksi moottori, joka estää mua ajattelemasta mistään selkeästi ja saa mut pelkäämään kumpaakin vastakohtaa.
 Sydämeni hakatessa epätahtiin mä joskus toivon sen vain jatkuvan, koska maailma on mulle liian epävakaa. En halua kuolla, mutta mun matkalaukku painaa liian paljon.

kaksi meistä

Kaksi meistä kaikista, löydetty yksin tyhjästä
”On vain aikaa, me selvitään.”
Laula mulle rakkaudesta, painottomuudesta
”Teen mitä vaan sun puolesta.”

Meill’ on oikeus olla kuolematta yksin
Erilaisin käsityksin, tyhjin vastauksin
”Lohdutan sua silityksin.”

Kun puut kukkivat, mä lupaan
Rakastan sut hukkaan
”On vain aikaa.”
Tilaa: Blogitekstit (Atom)