Aurinkoinen katsoi horisonttiin ja nauroi. Nauroi ja
hyppäsi.
Jäljelle jäi hapeton henkäys ja suuret kuplat koristamassa
hopeisena kimmeltävää pintaa. Vain merenelävät huomasivat, mistä on kyse, ja
puhkaisivat kuplat lähtiessään pakoon maailmaa.
Tyynen pinnan rauhan rikkoivat kullanhohtoiset
hiussuortuvat, jotka pikkuhiljaa ilmestyivät pinnalle yksitellen, kuin eksynyt
lintuparvi. Aurinkoista ei enää näkynyt.
Pieni olento järven toisella puolen huomaa hohtavansa
keltaista kajoa. Hän nousee majastaan ja katsoo peilikuvaansa järven pinnasta.
”Äiti”, hän vaikeroi huolestuneena. ”En halua olla
aikuinen.”
Mun mielikuvituksettomuus oksettaa mua.
Tavoittiko se mut?
Istun kipein silmin tuijottamassa jotain:
En mitään
”en mitään”
Mietin sitä pakkomielteisesti
Niin pakkomielteisesti,
etten saa mitään tehtyä
ja se muuttuu todeksi:
Keskinkertaisuuteni
”keskinkertaisuuteni”
Se tavoitti mut.
Sä oot balanssi
Läpikuultava lohtu
Pienen pieni kivi,
joka sydämeni päältä vierähti.
Sä oot kohtuus
Lumoava kosketus
Suuren suuri sielu,
joka rakkauteni puolelleen voitti.
kiedon ympärilleni monen monta ajatusta
jokaisena iltana, kun ei näy varjoakaan susta
voin vannoa, niitä on monia
lämpimiä, kauniita, tuoksuvia.
joskus kietoudun liian aikaisin
ikävöin ja palaan ajassa takaisin
kaksi hyppysellistä kyyneliä
mutta niin turhaa hakea sääliä.
sumenevasta katseestani epätoivoa syytän
kolme kertaa yritän nukahtaa
ja vasta se viimeinen tehoaa.
kylmyydessä miljoona peittoa
peittämässä alastonta
perhosentoukallakin varmaan monta
minulla vain yksi
